Kallahdenniemi on Eija Korjulalle paikka, jossa sielu lepää. Kun hän päätyi puolisonsa kanssa 2000-luvun alussa talokaupoille Itä-Helsinkiin, vastassa oli harvinaislaatuinen kivitalo. Sellainen, joita Suomesta ei liiemmin löydy.

– Tuo talo on muuten myynnissä.

Eija Korjula katsoo horisonttiin osoittavaa miestään kysyvällä ilmeellä ja ihmettelee ääneen.


Mainos:


– Mistä sinä sen voit tietää, hän kysyy.

– En minä tiedä, puoliso vastaa.

Eletään 2000-luvun alkua. Itä-Helsinkiin veneilemään saapunut pariskunta katselee suurta kaksikerroksista taloa juuri siltä puolelta, josta sen julkisivu pääsee oikeuksiinsa – mereltä käsin.

Nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin, Korjula seisoo samaisen talon laiturilla ja kertoo vuosien takaisesta venematkasta, joka johti lopulta talokauppoihin.

– Sitä on muisteltu jälkikäteen aika paljon, hän kertoo.


Mainos:


Pari osti talon sen silloiselta omistajalta toimitusjohtaja Keio Eerikäiseltä, joka toimi innokkaana taiteen keräilijänä. Hän oli rakentanut siporexista ja betonista valmistetun talon uumeniin jopa oman lisähuoneen, jossa säilytti taidekokoelmaansa. Kun Korjulat saivat rakennuksen itselleen, alkoi kaksi vuotta kestänyt remontti.

– Talo oli ehtinyt rapistumaan ja vaati huoltoa. Ostimme projektin, mutta eihän tällaisia taloja ole montaa Suomessa.

Remontti oli iso,  ja se tehtiin alkuperää kunnioittaen. Sen aistii, kun katsoo ympärilleen. Taloon on edelleen helppo kuvitella 60-luvun toimitusjohtajat kättelemään takkahuoneeseen tai nostamaan maljaa maalauksen eteen.

Eija Korjula Kallahdenniemessä
Korjula kuvailee Kallahdenniemeä ihmeelliseksi paikaksi, joka on kuin piilotettu aarre.
Kallahdenniemen metsä
Kallahdenniemeä ympäröivät noin 150 vuotta vanhat männyt.
Kaikista talon huoneista näkee merelle.

Merinäköala kylpyammeessa

Kallvikinniementien puolelta  mäntyjen sekaan jäävän eleettömän vaalean kivitalon ohittaa helposti. Katse ei jää viipyilemään kiviportteihin eikä autotallin oviin. Vasta sisälle astuessaan ymmärtää, millaiseen piilopirttiin on saapunut. Yli 300 neliötä kätkevän rakennuksen merenpuoleinen julkisivu on kuin yhtä ikkunaa. Saunasta, kylpyammeesta, makuuhuoneista, keittiöstä ja autotallista näkee suoraan merelle.

– Välillä sitä miettii, ollaanko Saariselällä vai Helsingissä, Korjula kuvailee.

Vuonna 1964 Kallahteen ilmestynyt rakennus oli oman aikansa ihmetys. Moni paikallinen ihmetteli, miten on mahdollista, että harjulle saa rakentaa moisen huvilan. Rakennuttajana toimi Lohjan Kalkkitehtaan silloinen toimitusjohtaja, vuorineuvos Börje Forsström ja arkkitehtina Woldemar Baeckman. Sama mies, joka on osallistunut myös Helsingin kauppakorkeakoulun päärakennuksen suunnitteluun. Sattumaa tai ei, se oli opinahjo, jossa Korjula tapasi miehensä.

Vuodesta 1964 aina vuoteen 1971 talossa asui Sasekan paikallispäällikkö Risto Alanko ja sen jälkeen Forsström, kunnes hän myi paikan vuonna 1983 Oy Martot Ab:lle, eli Keio Eerikäiselle. Korjulan mukaan Eerikäinen oli innoissaan, kun talosta kiinnostui nuori pari perheineen.

– Hän neuvoi meille siitäkin, mihin auto kannattaa parkkeerata Itäkeskuksessa.

Vaikka Korjulat ovat vuosien varrella käyttäneet taloa lähinnä yrityksensä kokous- ja vetäytymistarkoituksiin, he tuntevat naapuruston ja Kallahdenniemen historian hyvin.

Nämä kirjaimet ovat aikaisemmin majailleet Malmin lentokentällä.

Katuvalot syttyivät 1950-luvulla

Siellä, missä nykyään on Itäkeskus, laidunsivat aikoinaan lehmät. Vielä 1500-1600-lukujen teollisuusaikojen jälkeen Vuosaari oli aivan tavallista maaseutua. Tieyhteydet Vuosaaresta Helsingin keskustaan olivat 1940-luvulle asti erittäin kehnot.

Kun Helsinkiä 1800-luvun lopulla alettiin laajentaa, kiinnostus suuntautui etenkin Kallahdenniemeen ja Pikku-Kallahden rantaan, jonka suuret hiekkavarat houkuttelivat rakentajia. Laivareitti Vuosaareen kulki Korkeasaaren ja Mustikkamaan välistä Tullisaaren salmen kautta Laajasalon kanavaan, josta se jatkui Reposalmeen ja Vartiosaaren ympäri Ramsinniemeen, Kallvikinniemeen tai Uutelaan. Vielä tuolloin Kallahdenniemi oli osa Sipoon saaristoa.

Helsingin lähiseuduille syntyi 1700-luvun kuluessa kartanokulttuuria, kun talonpoikien omistamat viljelys- ja laidunmaat metsineen siirtyivät vähitellen lahjoituksina tai palkkatuloina helsinkiläisten virkamiesten, porvareiden ja kirkonmiesten haltuun. Maita myös ostettiin. Kesähuviloilla oli omat laiturinsa, joihin höyrypursi toi matkustajia, maitotonkkia ja päivän sanomalehden.

Kallahdenniemen huvilahistoria näkyy edelleen, kun kävelee Kallvikintietä pitkin kohti kulttuurikeskus Sofiaa ja uimarantaa. Uudiskohteiden lisäksi tien molemmilla puolilla on yhä taloja, jotka kertovat omaa tarinaansa menneistä vuosikymmenistä. Kuningattarena tunnetun niemen kärjestä löytyy Villa Kuhlefelt (ent. Dronningen), jonka ikkunat on peitetty puulevyillä. Huvilan omisti aikoinaan arkkitehti Sven Kuhlefelt perheineen. Torolf Lasseniuksen Elämää Kallahdessa -kirjan mukaan Dronningen myytiin kaupungille vuonna 1967, mutta rouva Kuhlefelt sai asua siellä kuolemaansa asti. Sen jälkeen yksi perheen tyttäristä asui talossa, mutta sitten koti hiljeni vuosiksi.

– Uskon, että alue lähtee uudestaan lentoon. Täällä asuu edelleen samoja sukuja, jotka ovat perineet talot, mutta viime vuosina tänne on myös muuttanut uusia lapsiperheitä. Monella on sellainen tausta, että he ovat haaveilleet tänne muuttamisesta monta vuotta ja odottaneet vapautuvaa taloa.

Paikalliset ovat saaneet elää vuosikausia kuin herran kukkarossa. Niemen aluetta kaavoitettiin vuodesta 1993 aina vuoteen 2013 saakka. Ensimmäiset katuvalot syttyivät Kallahdenniemeen 1950-luvun alussa.

– Tänne tuli kunnallistekniikka vasta viime vuonna, Korjula muistuttaa.

"Ihmiset tuntevat täällä toisensa", Korjulan mukaan Kallahdenniemi on kuin pieni kyläyhteisö.

Muuttolintujen levähdyspaikka

Koko Helsingistä löytyy vain kaksi harjualuetta: Tahvonlahdenniemen harjualue ja Kallahdenniemi. Se kuuluu valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan. Niemen molemmat luonnonsuojelualueet – Kallahdenharju ja rantaniitty – kuuluvat niemeä ympäröivän vesialueen ohella Euroopan unionin arvokkaiden kohteiden Natura 2000 -verkostoon.

Korjula tietää, että Kallahdenniemen sijainti mahdollistaa paljon. Hän kaivaa kännykän taskustaan ja näyttää valokuvia kesäilloilta. Yhdessä kuvassa pöytäseurue nauttii ilta-auringosta ja ruoasta, toisessa ystäväporukka viettää elokuvailtaa laiturille pystytetyn valkokankaan vierellä.

– Poikamme järjesti viime kesänä täällä urheilupäivän, johon kuului kaikkea tenniksestä koripalloon. He kävivät kavereiden kanssa Maininki-ravintolassa syömässä ja tulivat illaksi tänne saunomaan. Onhan se vähän epätodellista, että pääset omasta rannasta alasti uimaan ja olet silti 20 minuutin ajomatkan päässä Helsingin keskustasta.

Kallahdenniemen eteläosan merenrantalue tunnetaan muuttolintujen ruokailu- ja levähdyspaikkana. Korjula kertoo bonganeensa pihamiljööstä etenkin eri lintulajeja, joista Kallahdenniemi on kuuluisa. Milloin haikara istuu kivellä, milloin joutsen ui muumilaaksomaisen laiturin ohi.  On pihamaalla tullut kettukin vastaan.

– Sen huomaa, että täällä eletään keskellä luontoa. Oma rauha on ehdottomasti yksi paikan vahvuuksista. Etenkin lumisten talvien joulut ja kesäillat auringon laskiessa ovat jääneet mieleen.

Korjulan lauseet toimivat kuin hyvä myyntipuhe, sillä on haastatteluhetkellä myynnissä.

Kivitalokiinteistön myyntihinta oli 2 840 000 euroa.
Kallahdenniemi on suosittu ulkoilu- ja virkistysalue etenkin paikallisten keskuudessa.