Vuosaari on lapsuuteni ja nuoruuteni oleellisin kaupunginosa. Helsinki? En minä ole sieltä kotoisin, minä olen kotoisin Itä-Helsingistä.

Jos saisin mahdollisuuden käsikirjoittaa elokuvan lapsuuteni Itä-Helsingistä, Aku Louhimiehen versio muistuttaisi sen rinnalla kauhuelokuvaa. Kuten olemme saaneet huomata, itähelsinkiläisistä lähiöistä nousee muun muassa ministereitä. Siihen lienee syynsä.

Palataan hetkeksi ajassa suunnilleen 30 vuotta taaksepäin. Ensimmäinen lapsuudenkotini sijaitsi Haapasaarentiellä Keski-Vuosaaressa. Kasvoin vauvasta taaperoksi matalissa 1960-luvun kerrostaloissa. Kun opin seisomaan, nojasin työnnettävään autoon, jonka tukemana otin ensimmäisiä askeleitani. Vuosi oli ehkä 1988. Vanhojen valokuvien perusteella omistin siihen aikaan muun muassa kasan pehmoleluja, My little poneja ja VHS-kasetteja.


Mainos:


Kun isäni sai myöhemmin työsuhdeasunnon Vuosaaren Airoparintieltä, elettiin jo 1990-lukua. Perheemme muutti rivitaloasuntoon, jonka pihalla kasvoi kaksi omenapuuta. Äiti ripusti pyykkejä naruun, jonka toinen pää oli solmittu kiinni jättimäisen vaahteran ympärille. Myöhemmin puu kaadettiin, sillä äitini halusi mieluummin ruskettua kuin lakaista lehtiä. Se oli siihen aikaan yhtä muodikasta kuin tupakanpoltto.

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani liittyykin puunkaatajaan, joka kaatoi pihavaahteramme. Minä avasin hänelle oven, kun työmies soitti ovikelloamme päivänsä päätteeksi uudelleen. Hän oli unohtanut jotakin. Pyysin äitini paikalle. Sen jälkeen näin, miten ukko polvistui ja kosi täysin yllätettyä vaaleaverikköä, joka ensireaktionaan paiskasi oven kiinni. Siitä kohtaamisesta ei syntynyt vuosisadan rakkaustarinaa, mutta edelleen tuo hämmentävä episodi jaksaa huvittaa.

Vuosaari kotipaikkakuntana

Kuten jo ehkä arvaat, lapsuuteni Vuosaaressa ei ollut kovin synkkä. Ulko-oven takana seisoi yleensä joku Loki- tai Poijutiellä asuvista naapurin lapsista, ei poliisi. ”Voit sä olla”, oli eteisen yleisin kysymys. Kiipeilimme salaa katoilla ja vakoilimme kattoruuduista naapureiden koteihin. Siinä ohessa rakentelimme metsämajoja, leikimme vesisotaa, varastimme omenoita ja hypimme hyppynarulla. Joskus menimme piiloon lehtiroskikseen, josta dyykkasimme vanhempiemme riemuksi aikakauslehtiä. Jos minulla oli tylsää, ulkoilutin naapurin mäyräkoiria tai pyöräilin kirjastoon.

Viimeistään ala-asteella ymmärsin, että kaikkien vanhemmilla ei mennyt yhtä hyvin kuin omillani. Kerran vierailin koulua hiljattain vaihtaneen uuden luokkalaiseni kotona, jossa vastassa oli ulkoilua kiivaasti odottanut ylienerginen labradorinnoutaja ja hamsteri, jonka puruja ei oltu vaihdettu viikkoihin. Tytöstä muistan ainoastaan hänen etunimensä, likaiset hiukset ja vaatteet, joissa oli reikiä. Samaan aikaan koulussamme oli oppilaita, joiden kotona oli uima-allas. Vaikka Louhimiehen Vuosaari-elokuvaa voi hyvällä syyllä kutsua rajuksi ja lohduttomaksi, en voi väittää kasvaneeni kuplassa. Jos jostakin pitää olla aikuisena kiitollinen, niin siitä.

Puheet hankalan matkan päässä sijaitsevasta maahanmuuttajien täyttämästä ongelmalähiöstä eivät ole koko totuus. Kun kysyt mielipidettä asiasta keneltä tahansa itähelsinkiläiseltä, jokainen vastaus on erilainen. Pelkästään Vuosaari on niin laaja alue, että se kätkee sisälleen paljon muutakin kuin työttömyyttä, köyhyyttä ja huono-osaisten ongelmia. Kuten lapsuuskokemukseni osoittavat, Helsingin 54. kaupunginosa on täynnä tarinoita, jotka odottavat kertojan ääntä. Voin toimia käsikirjoittajana.


Mainos: