Vuosaaressa asuva lehtikuvaaja Hannu Lindroos teki mittavan työuran muun muassa Helsingin Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä. Reilut 10 vuotta sitten hänelle tehtiin elinsiirto, joka pelasti hänen henkensä.

Maahan oli satanut lunta. Lehtikuvaaja Hannu Lindroosin edellä käveli palolaitoksen väkeä ja sukelluspuvuissa olevia miehiä, jotka kantoivat räpylöitä käsissään. Hangessa näkyneet jäljet johtivat Uutelanniemen kärkeen, jossa yksi sukeltajista pulahti hyiseen veteen. Hetken kuluttua hän nousi pintaan vain kertoakseen, että kateissa ollut auto oli löytynyt. Sen sisällä, merenpohjassa, makasi kolme ruumista: kaksi miestä ja yksi nainen.

Lindroos muistaa, miten kohmeiset ruumiit nostettiin ylös ja vedettiin narulla jäätä pitkin, sillä jää olisi voinut murtua raskaan pelastusajoneuvon painosta. Näky oli brutaali, mutta se tallentui filmille.


Mainos:


Ihmiset olivat jäätyneet pakokauhuasentoon. Siinä niitä raahattiin köydet kainaloissa rannalle pulkkaan. Siihen aikaan, 1970-luvun alussa, jäitä pitkin ajettiin jopa Suomenlinnaan ja Maarianhaminaan. Jotkut maarianhaminalaiset ja ahvenanmaalaiset ajoivat ovet auki, koska auton läpi meni pitkä lankku siltä varalta, jos jää pettää.

Kuolemantapaukset ylittivät uutiskynnyksen. Huonot uutiset olivat lehden kannalta hyviä uutisia. Mitä kovempi juttu, sitä enemmän lukijoita. Sivuille haluttiin painaa tuoreita uutisia. Onnettomuudet, ryöstöt, tulipalot ja murhat kiinnostivat koko kansaa ja kelpasivat julkaistavaksi jopa ilman sen suurempaa sensuuria.

Lähetistä laboratorion kautta lehtikuvaajaksi edennyt Lindroos työskenteli tuolloin Helsingin Sanomissa, jonka toimitus sijaitsi Ludviginkadulla. llmoituskonttoreita oli ympäri kaupunkia, ja toimituksella oli käytössä jopa oma autonkuljettaja.

Aatos Erkko osti käyttöömme Land Roverin, jota pidettiin Uudenmaankadun hallissa. Patricia Seppälälläkin oli oma autonkuljettaja.

Elettiin lehdistön kulta-aikaa, ja parikymppinen Lindroos oli vasta uransa alussa. Ennen Helsingin Sanomien pestiä hän lähti kokeneempien kuvaajien mukana keikoille ja toimi niin sanottuna kakkosmiehenä.


Mainos:


Siihen aikaan pidettiin infoja, joissa pöydät notkuivat lasitavaraa. Kun puhelin pirahti, siellä saattoi olla kuvaaja joka pyysi hakemaan hänen kassinsa pois. Sitten menin Palaceen hakemaan mustan kameralaukun ja kehitysohjeet kuville.

Onnistumiset palkittiin filmirullilla. Niiden saaminen oli vaikeaa, eikä kameroita ollut kaikilla. Vuosien saatossa 16-vuotiaasta jääkiekkoa kuvanneesta tulokkaasta kasvoi rutinoitunut lehtikuvaaja, jolle kertyi keikkoja niin maailmalla kuin kotimaassa.

Lindroos on säilyttänyt vanhan henkilökorttikuvansa uransa alkuajoilta. Kuva: Jenna Lehtonen

Kekkosen laskuun

Toisinaan lehtikuvaajien joukko seisoi tuntikausia Tamminiemen edustalla ja odotti pääsyä presidentti Urho Kekkosen järjestämään tilaisuuteen. Silloin oli pakko vitsailla. Kun aika kävi pitkäksi, kuvaajat saattoivat ikuistaa viiden tai kuuden ruudun verran jotakin epäoleellista. Lehtikuvaajien keskuudessa moisia otoksia oli tapana kutsua taidekuviksi.

Mitä Kekkoseen tulee, Lindroos muistaa hänet etäisenä mutta läheisenä. Eräs Amerikkaan suuntautunut valtiovierailu silloisen presidentin, Gerald Fordin luo, on iskostunut mieleen. Sinä iltana valtion piikkiin juotiin pitkään ja hartaasti. Humaltunut lehtikuvaaja oli jo kiittänyt illasta ja tekemässä lähtöä, kun Kekkosen turvamies pysäytti hänet.

Turvamies kertoi, että presidentti oli komentanut tykkimies Lindroosin takaisin.

Kyseinen ilta venähti pitkäksi. Omalla tavallaan pitkäksi venyivät myös Kekkosen viimeiset vaiheet, vaikka Lindroosin silloinen työnantaja, Suomen Kuvalehti, seurasi niitä etäämmältä.

Lehden linja oli se, että emme mene ruumiinvalvojaisiin. Helsingin Sanomien auto meni pilalle, kun se oli siellä pihalla tyhjäkäynnillä monta viikkoa päivystämässä.

Juuri niihin aikoihin Tamminiemen pihamaalla ikuistettiin historiaa, kun sairasta Kekkosta talutettiin kameroiden edessä.

Lindroos työskenteli Suomen Kuvalehden palveluksessa vuodesta 1978 lähtien eläkepäiviinsä saakka. Kekkosen ja muiden valtionpäämiesten lisäksi hän kuvasi uransa varrella sotaa, urheilua ja julkisuuden henkilöitä muusikoista misseihin. Tarinoita riittää kerrottavaksi.

Lindroosin mielestä lehtikuvan kulta-aika alkoi hiipua 2000-luvun alussa. Kuva: Jenna Lehtonen

Olympialaisista kansanmurhaan

Muutama vuosikymmen sitten matkatoimistoyrittäjä Kalevi Keihäsen päällä oli chinchillaturkki ja kestävyysjuoksija Lasse Virénin silkkiset juoksuhousut. Lindroos puolestaan oli juttukeikalla, jossa hänen tehtävänään oli ikuistaa omintakeisesta tyylistään tunnettu Keihäsmatkojen johtaja. Keikka eteni Seutulan lentokoneiden luota Mankkaalle, jossa Keihänen asui. Siellä juotiin paukut ennen paikalliseen krouviin lähtöä. Vastassa oli kuitenkin portsari, joka ei halunnut päästää turkkiin verhoutunutta miestä sisään.

Keihänen käski meitä menemään sisälle ja tilaamaan juomat. Hän sanoi selviävänsä tilanteesta.

Viisi minuuttia myöhemmin Keihänen liihotti sisään turkki päällä ja kertoi, että portsari lähti juuri lomalle Espanjaan. American Express -luottokortit olivat vielä tuolloin harvinaisia Suomessa, mutta Keihänen heilutteli korttia kädessään ja sanoi, että sillä pääsee vaikka Australiaan. Ei kulunut pitkää tovia, kun matkaa tarjottiin myös Lindroosille ja hänen työtoverilleen. Silloin oli kuitenkin paiskittava töitä, eikä lennettävä toiselle puolelle maailmaa.

Kun Lindroosia kuuntelee, tuntuu kuin lukisi historiankirjaa. Ei sillä tavalla puuduttavasti, vaan niin, että haluaa kääntää sivua. Vuosikymmenten uran lehtikuvaajana tehnyt mies on todistanut legendaarisia jääkiekon maailmanmestaruuskisoja vuonna 1995, väistellyt ruumiita ja hylsyjä Irakin sodassa, kuvannut 12 kertaa olympialaiset, tunnistanut tsunamin uhreja ja nähnyt, miten Boris Jeltsinistä tuli Venäjän ensimmäinen presidentti. Hän on kuvannut baddingit, irwinit, leskiset, vainiot, palot ja ikoset ja tietää omakohtaisesti, miten tarkka näyttelijä ja lausuntataiteilija Ella Eronen oli kuvistaan. Hänen arkistoistaan löytyy kuvia niin Ruandan kansanmurhasta kuin Elizabeth Taylorista.

Kun on nähnyt ihmisten juovan samaa vettä, mihin lehmä on juuri tehnyt tarpeensa, on nähnyt paljon. Lindroos on kuitenkin nähnyt vähän enemmän. Niin paljon, ettei sitä voi selittää sanoin. On helppo ymmärtää, miksi Lindroosin filosofian mukaan historiaa ei kirjoiteta, se kuvataan.

Eläkevuosien projekteihin lukeutuu muun muassa vanhojen negatiivien saattaminen digimuotoon. Siksi eläkepäiviä viettävä lehtikuvaaja kahlaa nyt urakalla työhistoriaansa läpi, sillä kuraroidut kuvat päätyvät Museoviraston ylläpitämään Journalistiseen kuva-arkistoon. Kyseessä ei ole mikään yhden päivän homma, mutta ei Lindroos sellaisia juuri harrastakaan. Hänen henkilökohtaiset kuvausprojektinsa kuvaavat lähinnä muutosta. Siksi ne kestävät pitkään.

Monet otoksista ovat menestyneet lehtikuvakilpailuissa ulkomaita myöten. Kuva: Jenna Lehtonen
Lindroos harmittelee, miten huonoon jamaan printtikuvat ovat vuosien saatossa menneet. Kuva: Jenna Lehtonen
Kilpa-ajoon osallistunut mies jatkoi ajamista, vaikka lensi välillä kyydistä, Lindroos muistelee. Kuva: Jenna Lehtonen

Sydän petti

Vuonna 2008 Lindroos oli palaamassa kotiin Vuosaareen, kun hänen oli pakko pysähtyä pihalle. Hän ei saanut henkeä.

Hukkumistapaus kuivalla maalla, Lindroos vitsailee omaa saamattomuuttaan.

Hän peitteli sydänoireita viimeiseen saakka – jopa vaimoltaan. Sinä päivänä hän ei kuitenkaan enää onnistunut. Vaimo näki ikkunasta, että kaikki ei ollut hyvin. Hetken päästä pihalta saapuva Lindroos käveli muina miehinä sisään ja selitti jääneensä katsomaan lintuja. Vaimo tokaisi, että sellaisia ei pihalla näy. Kymmenen minuuttia myöhemmin ulkona odotti ambulanssi.

Sairaalassa Lindroosilla todettiin sydämen vajaatoiminta. Hänelle annettiin kaksi vaihtoehtoa: sydänleikkaus tai kuolema. Valinta oli helppo.

Arvi Lind luki uutisia, kun kardiologi ilmestyi sängyn päätyyn ja väänsi varpaastani. Hän sanoi, että Hannu, sinulla on niin paska sydän, että olemme päättäneet vaihtaa sen.

Omien tietojensa mukaan Lindroos sai huomattavasti häntä nuoremman sydämen, mutta tarkkaa luovuttajaa hän ei tiedä. Elinsiirto onnistui hyvin eikä se jättänyt Lindroosin elämään lähinnä muuta jälkeä kuin hylkimislääkkeet. Niitä on popsittava suuhun aamuin ja illoin.

15 karkkia päivässä. Ne ovat minun parhaakseni, Lindroos myöntää.

Vaikka hän sai leikkauksen myötä elämälleen jatkoaikaa, samaan aikaan vastaan tuli suuria menetyksiä. Toinen Lindroosin tyttäristä menehtyi syöpään – vain 40-vuotiaana. Lisäksi tyttärien koirat kuolivat peräkkäisinä päivinä.

Tuntuu hullulta, että minä sain uuden sydämen, mutta tyttären syöpää ei pystytty parantamaan. Lähtö tuli väärässä järjestyksessä.

Vartiokylässä varttunut Lindroos jäi eläkkeelle vuonna 2013. Kuva: Jenna Lehtonen

Lehtikuvaajat entistä ahtaammalla

Kauas on tultu päivistä, jolloin lehdillä oli rahaa tuhlattavasti asti. Land rovereiden ja ilmoituskonttoreiden tilalle ovat tulleet yt-neuvottelut ja lehtikuvaajien hiljainen häviäminen. Lopputulos näkyy lukijoille. Yhdessä pönötyskuvassa katsotaan oikealle, toisessa vasemmalle. Kuvat muistuttavat toisiaan, eikä niistä enää oikein erota, kuka ne on ottanut. Lindroos toivoisi, että talot käyttäisivät kuvaajia monipuolisemmin, jotta lehdet saisivat visuaalista vaihtelua.

Jos katsoo vaikka Seppo Saveksen, Caj Bremerin, Olavi Kaskisuon tai Aulis Nyqvistin kuvia, niin ne ovat hemmetin hienoja, eikä niihin pääse kiinni. Laitilan Villet ja Koskisen Penat olivat aivan upeita jätkiä. Jostain ne aina hilasivat itsensä ensimmäiseksi ja saivat sen kuvan. Siinä oli aina ihmettelemistä, eikä sitä voinut matkia.

Nyt lehtikuvan arvo on kokenut inflaation. Lindroosin mukaan lehdet julkaisevat paljon mitättömiä kuvia, jotka ovat vain sivujen täytettä eivätkä ne lyö heti silmille. Kylkeen ovat ilmestyneet myös videot.

Niitä katsoo päätoimittajan vaimo ja toimituspäällikkö, hänkin vain pakotettuna. Jos siellä on helvetin hyvä juttu, ja siihen väliin laitetaan joku makkaramainos, niin sen voisi antaa olla ja korostaa sitä journalistista osuutta.

Kameroiden ojentamista toimittajille Lindroos pitää erittäin vaarallisena.

Se osoittaa ylemmän johdon korkealuokkaisen ammattitaidottomuuden.

Lindroos suree myös monen kokeneen kollegan kohtaloa. Sen jälkeen, kun on istunut sodassa pommin päällä, papukaijan kuvaaminen tuntuu surkuhupaisalta. Pahimmillaan moinen voi johtaa masennukseen, etenkin jos työpaikassa tehdään samaan aikaan radikaaleja organisaatiouudistuksia. Kun ei anneta mahdollisuuksia tehdä, vaihtoehdot ovat vähissä. Etenkin silloin, kun eläkeikä jolkottelee vastaan.

Kritiikistä huolimatta paperilehtien tulevaisuuteen Lindroos uskoo, kuten vanhan lehtikuvaajan kuuluukin. Sisällön kohdalla hän miettii.

Tämän päivän nuoret eivät ole kiinnostuneet julkisuuden henkilöistä. Ei niillä mennä enää pitkään. Ei aina pidä haukkua missejä, mutta ne missijutut...

Uutela on yksi niistä paikoista, joita Lindroos on kuvannut jo vuosien ajan. Kuva: Jenna Lehtonen